Close

It’s never too late, eli keski-ikäisenä koulun penkille

Olen 43-vuotias, elävä esimerkki siitä, että haaveitaan voi toteuttaa ja uusille urille hakeutua vielä kypsemmässäkin iässä. Olin tänä vuonna oikeustieteelliseen hakiessani työskennellyt saman työnantajan palveluksessa ilmailualalla viimeiset 16 vuotta ja selättänyt pahimmat ruuhkavuoteni suhteellisen hyvin. Ajatus oikikseen hakemisesta oli kolkutellut takaraivossani oikeastaan koko työurani ajan, mutta olin painanut tuon ajatuksen tietoisesti taka-alalle erilaisia tekosyitä keksimällä. Kun sitten vuodenvaihteessa kävin läpi bucket listaani, niin totesin, että korkeakoulututkinnon suorittaminen on roikkunut listallani luvattoman kauan, ja sille oli aika vihdoin tehdä jotain.

Stereotyyppinen käsitykseni oikikseen pääsevästä opiskelijasta oli haku-urakkaa aloitellessani nuori, fiksu, juuri ylioppilaaksi ällän papereilla kirjoittanut tuleva neljännen sukupolven juristi, jonka päähän oikeustieteellinen teksti siirtyy valokuvamuistin avulla täydellisesti ensilukemalla. Tästä seurasi tietysti karmea ajatus: Miten ihmeessä minä, vanha ihminen, jonka kouluajoista on vierähtänyt parikymmentä vuotta, voin pärjätä nuorille ja teräväpäisille, suoraan lukion penkiltä tuleville kilpakumppaneilleni pääsykokeissa? Ensimmäinen tehtäväni oli päästä yli tuosta pelosta. Tämän tein yksinkertaisesti uskomalla itseeni. Muistelin lukeneeni nyrkkeilylegenda Muhammad Alin sanoneen itselleen joka päivä ääneen: ”Olen suurin!” Alia mukaillen kirjoitin kalenteriini lauseen: ”Pääsen sisään oikeustieteelliseen vuonna 2017”, ja luin tuon lauseen itselleni ääneen joka ainoa aamu. Yksinkertainen, mutta uskokaa tai älkää, myös tehokas temppu. Ihmisen aivot nimittäin ovat sillä tavalla hassu elin, että niitä voi vähän huijata. Kun niille kertoo tiettyä tarinaa, niin aivot alkavat uskoa tuohon tarinaan ja ikäänkuin toimia sen mukaisesti. Heti alussa otin myös sellaisen asenteen, että ihmisten kanssa oikikseen hakemisesta keskustellessani kerroin aina uskovani, että pääsen sisään. Näin vahvistin aivoilleni tuota hyvää tarinaa.

4f2eb623-55b7-4807-9b04-b8b5e4a90326

Nyt moni kypsään ikään ehtinyt, hektisessä työelämässä mukana oleva oikeustieteiden opiskelua harkitseva henkilö tietysti toteaa, että eihän työnteon ja perhe-elämän ohella ole mitenkään mahdollista irrottaa riittävästi aikaa pääsykokeisiin lukemiseen, luettava kun on kellon ympäri. Osittain tuo on totta, mutta paljon on myös hakijasta itsestään kiinni. Lukuaika kirjojen ilmestymisestä pääsykoepäivään oli minun tapauksessani noin seitsemän viikkoa, ja tulevana keväänä se lyhenee entisestään. Itse pystyin panostamaan koko seitsemän viikon ajan täysipäiväisesti lukemiseen. On ilman muuta eduksi, mikäli pystyy järjestämään tuon ajan mahdollisimman vapaaksi töistä sekä muista menoista ja keskittymään lukemiseen. Suosittelen mahdollisten lomien ja vapaiden keräämistä lukuajaksi, varsinkin sen loppuosaksi. Toki työn ohessa lukemallakin on mahdollista saavuttaa hyvä tulos, mutta se edellyttää lähes kaiken muun elämän unohtamista ja pitkää pinnaa lähipiiriltä. Kannattaa myös huomata, että oikeustieteellisen tekstin lukemisessa iän tuomasta elämänkokemuksesta on usein hyötyä. Yksi omista pääsykoekirjoistani esimerkiksi käsitteli panttioikeutta, jonka asioita asuntovelallisen oli helppo kytkeä tosielämän ilmiöihin ja sitä kautta ymmärtää helpommin.

Jo ennen varsinaisen luku-urakan aloittamistakin voi tehdä paljon asioita, kuten laittaa mahdollisesti ruosteessa oleva opiskelutekniikka kuntoon. Itse panostin tietoisesti parin kuukauden ajan ennen pääsykoekirjojen ilmestymistä luku- ja muistitekniikoiden harjoittelemiseen aivan yleisellä tasolla. Ilmoittauduin myös hyvissä ajoin valmennuskurssille, mitä voin lämpimästi suositella ainakin sellaisille henkilöille, joilla ei ole aiempaa kokemusta oikikseen hakemisesta. Oikean vastaustekniikan omaksuminen on välttämätöntä pääsykokeessa menestymisen kannalta, ja kurssikavereiden muodostaman yhteisön tuki auttaa yli vastaan tulevista ongelmista ja vaikeista hetkistä.

Nyt on aika tehdä päätös oikikseen hakemisesta ja samalla sinne pääsemisestä! Työ on kova, mutta palkinto sen arvoinen.

Terveisin,

Samuli
kirjoittaja on ensimmäisen vuoden opiskelija Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella